Minä vaan ihmettelen

Sain sukat valmiiksi. Yritin kuvata ne. Kerrankin olis valoakin. Jokin vaan mättää. Miten ihmeessä toiset saa otettua niin selviä ja hyvännäköisiä neulekuvia? Omien jalkojen kuvaaminen pitäis julistaa olympialajiksi. Räpsin kauhiat määrät otoksia, mutta mikään ei kerro totuutta: epäselvä, väärä väri, outo asento, sukat huonosti, tausta kauhea. Lohduttaudun sillä, että sukat on oikeasti livenä ihanat.

Toinen ihmetyksen aiheeni on se ikuinen: miten näitä keskeneräisiä on aina näin paljon. Löysin taas yhden ufon kaapista lisää. Viime kesänä aloitettu virkkaustyö on kevään kunniaksi päässyt takaisin päivänvaloon. Vielä ei ole mitään haisua, mitä siitäkin sitten tulee.

Keskeneräisiä huokaillessani olen mietiskellyt muutenkin ufojen anatomiaa. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että vaikka joskus jonkun työn tekeminen loppuun asti kestää iäisyyden, voi siitä silti tulla aivan ihana ja pidetty käyttövaate. Ja hetken huumassa nopeasti neulottu työ taas ei ikinä päädy käyttöön. Koskaan ei tiedä miten käy. Ehkä siksi yritänkin sinnikkäästi saada valmiiksi nekin neuleet, joita neuloessa ei pahemmin mihinkään flow-fiiliksiin pääse.

Ihmetellä täytyy myöskin tuota langan tuloa. Ufo-virkkauksestani oli virkkuukoukku hukassa. Lähdin sitä ostamaan Lankamaailma Nordiaan. Ovat ryökäleet alkaneet myydä Noron sukkalankaa. Sorruin ostamaan elämäni ensimmäisen Noro-kerän. Niin että tuli virkkuukoukulle hintaa. Perinteikkäästi Nordiasta lähti mukaan myös pari kerää lankaa kaupanpäällisiksi. Niitä keriä onkin kertynyt to-del-la paljon mulle. Vissiin pistäytynyt turhan usein kaupassa.